Alkukesän isomus
Kesäkuun alkupuolen perjantaiaamu vuonna 2023 valkeni kirkkaana ja viileänä. Olin herännyt hyvissä ajoin aamuviideltä, syönyt aamupalan ja ajanut silmät sirrillä toista tuntia koskelle. Teen nykyään nelipäiväistä työviikkoa, tällä kertaa pyhitin vapaan perjantaiaamupäivän kalastukselle juoksutreenin sijasta. Pakko myöntää, että aikaiset aamuherätykset kalareissuille ovat vuosi vuodelta vaikeampia. Palo koskelle ei ole enää yhtä kova kuin nuoruusvuosina.
Keski-Suomen koskikalastuskauden kulta-aika oli käsillä. Koskissa riitti vielä vettä ja se oli lämpötilaltaan varsin viileää, hieman yli 10-asteista. Pikkukala oli jo kovassa virrassa ja hyönteismaailma alkoi aktivoitua. Tästä ei mennyt kuin pari viikkoa, kun helleaalto lämmitti vedet yli 20-asteisiksi. Paras sesonki on nykyään monesti kovin lyhyt.
Olin kalastanut vajaa kolme tuntia ja haavissa oli jo käynyt tukku komeita kaloja. Keskitin kalastuksen pelkästään kosken yläosaan. Osaksi siksi, että alempana näytti olevan miehitystä. Tällä koskella ei yleensä tarvitse yksin kalastella. Nyt vettä oli sen verran paljon, ettei moni vielä uskaltanut kahlata paikkoihin joita kalastin, joten tunkua ei niihin kuitenkaan ollut.
Oli yläosan paikkojen tarkempaan kalastukseen toinenkin syy. Ison kalan olinpaikka kovan virran reunassa oli aivan kuollut. Tämä tarkoittaa monesti sitä, että paikalla on iso taimen, mutta se ei syystä tai toisesta ole purulla.
Päätin keskittyä vielä hetkeksi ison kalan virranreunaan, ennen kuin jatkaisin kosken alaosaan. Olin kalastanut paikan jo iskupisteillä varustetuilla pikkuperhoilla ja kokeillut myös nopeasti tinseliä. Vaihdoin vielä kerran perhoja, tällä kertaa sidoin 0,18 mm fluoroperukkeen päähän #14 kuparikuulaisen oliivin larvan ja #16 pt-nymfin. Siis luonnollisen väriset kohtuu pienet perhot, jotka ovat monesti hyviä kovemman kalastuspaineen koskilla. Jos kala ei ole oikein aktiivinen, niin uiton pitää osua täysin kohdalleen, jotta tarjoilu kelpaa. Melko monta uittoa piti uudellakin setillä tehdä, mutta lopulta litka pysähtyi. Painavat rauhalliset liikkeet siiman päässä kertoivat, ettei nyt ole kyse maapallotärpistä.
Isommat taimenet ovat usein melko rauhallisia ja määrätietoisia siiman päässä. Tämä kala oli toista maata. Melkein heti tärpin jälkeen se ui vauhkona toiselle puolelle jokea, sitten taimen ryntäsi hallitsemattoman tuntuisesti parikymmentä metriä ylävirtaan. Väsytysasetelmani eivät olleet parhaasta päästä, sillä heti vieressäni kääntyi kova vuolas virta, joka esti seuraamisen ylä- tai keskivirtaan päin. Suoraan alapuolellani meni vuolas koskiporras, joten alavirtaankin seuraaminen tietäisi uimareissua.
Vauhkona sinkoillut kala valui ylävirrasta tasalleni joen keskelle, jossa se nousi pintaan ja läiskytti pyrstöllään vettä. Jumalauta, että kalalla oli kokoa. Täysin eri kaliiberin taimen, kuin esimerkiksi aamun alkajaisiksi koukuttamani arviolta kuusikymmentäsenttinen pilkkukylki, joka muuten tuli tuplatärpissä reilu puolen kilon ahvenen kanssa. Taimen veti vastarannalla sijaitsevan siltapilarin pahemmalle puolelle. Nyt oltiin kusessa. Otin kelan kehästä kiinni, lukitsin puolan ja vedin vaakatasoon asetetulla kolmosen nymfivavalla niin paljon tasaista painetta poikkivirtaan kun vain uskalsin. Oli vain ajan kysymys, milloin siima katkeaisi tai perho repeäisi irti, kun iso kala oli päässyt jo kovassa virrassa alavirtaan toiselle puolen siltapilaria.
Kuin ihmeen kaupalla taimen kuitenkin kääntyi, ui ylävirtaan pois siltapilarin takaa ja tasaista painetta antamalla alkoi siirtyä pikkuhiljaa joen toiselta puolelta lähemmäs jalansijojani. Alun hallitsematon vauhkoaminen alkoi uuvuttaa sitä. Sain kalan jo muutaman metrin päähän ja pikkuhiljaa se alkoi nousta pintaa kohti. Tässä vaiheessa tuli vielä yksi este eteen. Vaikka taimen oli jo lähelläni, niin meidän välillä oli silti niin kova virta, että sen yli kahlaaminen tietäisi uimareissua. Jos taas koittaisin vetää näin isoa kalaa pinnassa kovan virran yli, niin se valahtaisi takuuvarmasti alavirtaan koskiportaan alle ja suurella todennäköisyydellä irtoaisi.
Kala tuli pintaan kovan virran toisella puolella parin metrin päässä, jolloin tein ratkaisuni. Heittäydyin taimenen perään kovan virran yli ja kauhaisin sen pää edellä Ikonin haavin perälle. Samassa virta sai otteen minusta ja painoi ukon päätä myötä veden alle. Polvet kolisivat kiviin, kun virta vei miestä alavirtaan koskiportaan alle. Yritin vain pitää samalla haavikättä mahdollisimman ylhäällä pinnalla, jottei kala putoaisi haavista uimareissun aikana. Koskiportaan alla sain jalat pohjaan ja nousin ylös. Ensimmäiseksi tietysti tarkistin, että oliko kala vielä haavissa. Siellä se makasi, pieni larvakin oli yhä tiukasti kiinni kalan suupielen juuressa. Muutaman minuutin kestänyt intensiivinen vääntö kääntyi lopulta parhain päin.
Kahluuhousut viileää vettä täynnä hämmästelin kalaa. Oli se kyllä iso näin pikkuperholla ongituksi keskisuomalaiseksi. En nykyään mittaile kuin silmämääräisesti yli 60 cm taimenia, mutta nyt piti ehdottomasti kaivaa mittanauha taskusta. Pari kertaa toistettu mittaus osoitti taimenen olevan yli 70-senttinen. Litimärkänä kylmästä täristen nappasin siitä muutamia kuvia.
Yksin kalassa ollessa en edes yrittänyt mitään aikaavieviä itselaukaisupönöjä, vaan laskin kalan takaisin. Samalla huomasin, miten pahasti tärisin kylmästä uimareissun jälkeen. Autolla oli kyllä varakahluuhousut, mutta kuivia vaihtovaatteita ei löytynyt tarpeeksi. Oli siis aika suunnata Civicin nokka kohti Jyväskylää, vaikka puolet koskesta jäi kalastamatta. Tuskin siihen olisi tuollaisen aamupäivän jälkeen jaksanut kunnolla keskittyäkään.
Lopuksi vielä pari arkisempaa sanaa koskiemme tilannetta ja nykyaikaa heijastaen. Tämä kala ei suinkaan tullut suurena yllätyksenä, vaan olin jopa edellisenä iltana valinnut kalastettavan kohteen juuri kyseisen kalan perusteella. Näin sen erään tuttuni somestoorissa, josta tunnistin myös kohteen. Niin sanottu ison kalan stalkkaus meni putkeen, kun ajoin aamulla paikalle ja sain saman isomuksen. Jotain hieman vinoutunutta tässä silti on. Sekä somestalkkauksessa että koskiemme jatkuvassa samojen isomusten koukuttamisessa.
Vaikka somepäivityksissä jatkuvasti vuodesta toiseen näkyvät samat isot kalat kertovat CR-sääntöjen toimivuudesta ja kalojen hyvästä selviytymisestä, niin vähän höntti fiilis hommasta silti jää, ei voi mitään. Varsinkin alkukesästä parhaseen isojen kalojen aikaan samat kalat saattavat käydä haavissa jopa monta kertaa päivässä. Julkaisujen yhteydessä voidaan vääntää siitä, että kuka on mitannut minkäkin kalan väärin ennen vapautusta ja oliko se oikeasti 64 vai 66 cm.
Kaikki edellämainittu on muutaman muun seikan lisäksi hieman nakertanut omaa motivaatiotani Keski-Suomen taimenkoskien kalastamiseen. En jaksa juosta koskilla kesälläkään jatkuvasti, vaan homma tulee nykyään otettua enemmän löysin rantein. En ole vuosikausiin varaillut juuri etukäteen koskilupia. Silloin kun on inspiraatiota, niin käyn siellä mihin järkevästi pääsen ja mikä tuntuu milloinkin mielekkäältä. Vaikka ne nimipaikat ja nimikkoisomukset jäisivätkin vähemmälle.
Keski-Suomen koskikalastuskauden kulta-aika oli käsillä. Koskissa riitti vielä vettä ja se oli lämpötilaltaan varsin viileää, hieman yli 10-asteista. Pikkukala oli jo kovassa virrassa ja hyönteismaailma alkoi aktivoitua. Tästä ei mennyt kuin pari viikkoa, kun helleaalto lämmitti vedet yli 20-asteisiksi. Paras sesonki on nykyään monesti kovin lyhyt.
Olin kalastanut vajaa kolme tuntia ja haavissa oli jo käynyt tukku komeita kaloja. Keskitin kalastuksen pelkästään kosken yläosaan. Osaksi siksi, että alempana näytti olevan miehitystä. Tällä koskella ei yleensä tarvitse yksin kalastella. Nyt vettä oli sen verran paljon, ettei moni vielä uskaltanut kahlata paikkoihin joita kalastin, joten tunkua ei niihin kuitenkaan ollut.
 |
| Yksi aamun aiemmista pilkkukyljistä |
Isommat taimenet ovat usein melko rauhallisia ja määrätietoisia siiman päässä. Tämä kala oli toista maata. Melkein heti tärpin jälkeen se ui vauhkona toiselle puolelle jokea, sitten taimen ryntäsi hallitsemattoman tuntuisesti parikymmentä metriä ylävirtaan. Väsytysasetelmani eivät olleet parhaasta päästä, sillä heti vieressäni kääntyi kova vuolas virta, joka esti seuraamisen ylä- tai keskivirtaan päin. Suoraan alapuolellani meni vuolas koskiporras, joten alavirtaankin seuraaminen tietäisi uimareissua.
Vauhkona sinkoillut kala valui ylävirrasta tasalleni joen keskelle, jossa se nousi pintaan ja läiskytti pyrstöllään vettä. Jumalauta, että kalalla oli kokoa. Täysin eri kaliiberin taimen, kuin esimerkiksi aamun alkajaisiksi koukuttamani arviolta kuusikymmentäsenttinen pilkkukylki, joka muuten tuli tuplatärpissä reilu puolen kilon ahvenen kanssa. Taimen veti vastarannalla sijaitsevan siltapilarin pahemmalle puolelle. Nyt oltiin kusessa. Otin kelan kehästä kiinni, lukitsin puolan ja vedin vaakatasoon asetetulla kolmosen nymfivavalla niin paljon tasaista painetta poikkivirtaan kun vain uskalsin. Oli vain ajan kysymys, milloin siima katkeaisi tai perho repeäisi irti, kun iso kala oli päässyt jo kovassa virrassa alavirtaan toiselle puolen siltapilaria.
Kuin ihmeen kaupalla taimen kuitenkin kääntyi, ui ylävirtaan pois siltapilarin takaa ja tasaista painetta antamalla alkoi siirtyä pikkuhiljaa joen toiselta puolelta lähemmäs jalansijojani. Alun hallitsematon vauhkoaminen alkoi uuvuttaa sitä. Sain kalan jo muutaman metrin päähän ja pikkuhiljaa se alkoi nousta pintaa kohti. Tässä vaiheessa tuli vielä yksi este eteen. Vaikka taimen oli jo lähelläni, niin meidän välillä oli silti niin kova virta, että sen yli kahlaaminen tietäisi uimareissua. Jos taas koittaisin vetää näin isoa kalaa pinnassa kovan virran yli, niin se valahtaisi takuuvarmasti alavirtaan koskiportaan alle ja suurella todennäköisyydellä irtoaisi.
Kala tuli pintaan kovan virran toisella puolella parin metrin päässä, jolloin tein ratkaisuni. Heittäydyin taimenen perään kovan virran yli ja kauhaisin sen pää edellä Ikonin haavin perälle. Samassa virta sai otteen minusta ja painoi ukon päätä myötä veden alle. Polvet kolisivat kiviin, kun virta vei miestä alavirtaan koskiportaan alle. Yritin vain pitää samalla haavikättä mahdollisimman ylhäällä pinnalla, jottei kala putoaisi haavista uimareissun aikana. Koskiportaan alla sain jalat pohjaan ja nousin ylös. Ensimmäiseksi tietysti tarkistin, että oliko kala vielä haavissa. Siellä se makasi, pieni larvakin oli yhä tiukasti kiinni kalan suupielen juuressa. Muutaman minuutin kestänyt intensiivinen vääntö kääntyi lopulta parhain päin.
 |
| Pieni larva tiukasti kiinni alaleuan juuressa |
Kahluuhousut viileää vettä täynnä hämmästelin kalaa. Oli se kyllä iso näin pikkuperholla ongituksi keskisuomalaiseksi. En nykyään mittaile kuin silmämääräisesti yli 60 cm taimenia, mutta nyt piti ehdottomasti kaivaa mittanauha taskusta. Pari kertaa toistettu mittaus osoitti taimenen olevan yli 70-senttinen. Litimärkänä kylmästä täristen nappasin siitä muutamia kuvia.
Yksin kalassa ollessa en edes yrittänyt mitään aikaavieviä itselaukaisupönöjä, vaan laskin kalan takaisin. Samalla huomasin, miten pahasti tärisin kylmästä uimareissun jälkeen. Autolla oli kyllä varakahluuhousut, mutta kuivia vaihtovaatteita ei löytynyt tarpeeksi. Oli siis aika suunnata Civicin nokka kohti Jyväskylää, vaikka puolet koskesta jäi kalastamatta. Tuskin siihen olisi tuollaisen aamupäivän jälkeen jaksanut kunnolla keskittyäkään.
Lopuksi vielä pari arkisempaa sanaa koskiemme tilannetta ja nykyaikaa heijastaen. Tämä kala ei suinkaan tullut suurena yllätyksenä, vaan olin jopa edellisenä iltana valinnut kalastettavan kohteen juuri kyseisen kalan perusteella. Näin sen erään tuttuni somestoorissa, josta tunnistin myös kohteen. Niin sanottu ison kalan stalkkaus meni putkeen, kun ajoin aamulla paikalle ja sain saman isomuksen. Jotain hieman vinoutunutta tässä silti on. Sekä somestalkkauksessa että koskiemme jatkuvassa samojen isomusten koukuttamisessa.
Vaikka somepäivityksissä jatkuvasti vuodesta toiseen näkyvät samat isot kalat kertovat CR-sääntöjen toimivuudesta ja kalojen hyvästä selviytymisestä, niin vähän höntti fiilis hommasta silti jää, ei voi mitään. Varsinkin alkukesästä parhaseen isojen kalojen aikaan samat kalat saattavat käydä haavissa jopa monta kertaa päivässä. Julkaisujen yhteydessä voidaan vääntää siitä, että kuka on mitannut minkäkin kalan väärin ennen vapautusta ja oliko se oikeasti 64 vai 66 cm.
Kaikki edellämainittu on muutaman muun seikan lisäksi hieman nakertanut omaa motivaatiotani Keski-Suomen taimenkoskien kalastamiseen. En jaksa juosta koskilla kesälläkään jatkuvasti, vaan homma tulee nykyään otettua enemmän löysin rantein. En ole vuosikausiin varaillut juuri etukäteen koskilupia. Silloin kun on inspiraatiota, niin käyn siellä mihin järkevästi pääsen ja mikä tuntuu milloinkin mielekkäältä. Vaikka ne nimipaikat ja nimikkoisomukset jäisivätkin vähemmälle.
Kommentit