Ottiperhon tarina – Pietun Pupa

Pietun Pupa on kulkenut rasiassani käytännössä koko neljännesvuosisadan perhokalastustaipaleeni ajan. Vuosien myötä siitä on vaivihkaa tullut yllättävän tunnettu perusperho, joka on vakionäky niin koskilla, verkkofoorumeilla kuin sosiaalisessa mediassa.

Olen aiemminkin hieman valottanut perhon syntyä eri foorumeilla ja lyhyellä lehtijutullakin. Nyt syvennyn Pietun Pupan tarinaan hieman perusteellisemmin heijastellen sitä oman perhokalastustaipaleeni kulkuun.
 

Koukku: #10-16 väkäsetön larvakoukku tai kaareva jigikoukku 
Painotus: Tarvittaessa lyijylankaa yksi kierros rungon mitalta
Takarunko: Hareline jänisdubbing värissä fl. orange
Runko: Hareline jänisubbing värissä caddis green, harjataan auki kierteen kiertämisen jälkeen
Kierre: Fluoresoivan chartreuse Nylon Stretch tai silkkilanka, tuplataan jos kovin ohut 
Thorax: Jäniksen naamakarva
Kuula: 3-4 mm kupari- tai kultakuula

Kuvan sidos on aikalailla sellainen yksilö, joka on kalastusperhona mieleeni. Fluoresoivan chartti kierre on perhon pääelementtejä ja ohuemmilla langoilla tuplaan sen, jotta kierre tulee kyllin hyvin esiin. Rungon ei tule olla liian ohut, muttei myöskään paksu möntti. Harjaan rungosta hieman tuulikarvoja esiin kierteen kiertämisen jälkeen.  Runkovärinä tuo caddis green on ollut kokemusteni mukaan paras, joten sitä ei ole kokeilujen jälkeenkään ollut tarpeen vaihtaa. Vuosien varrella perhosta on tippunut tuntosarvet pois sidontaa hidastamasta.

Pienen googlettelun jälkeen huomasin perhoa olevan myynnissä yllättävän monessa verkkokaupassa. Osa näistä malleista olivat omaan silmääni hyviä, jotkut taas eivät olleet materiaaleiltaan tai sidonnallisesti oikein mieleeni. Somessa ja foorumeilla yksittäisten sitojien myyvät mallit ovat taas olleet pääasiallisesti todella hyvin sidottuja ja kalastavan oloisia perhoja. Mutta mennään nyt perhon syntytarinaan.

Ensimmäiset prototyypit syntyivät vuosituhannen vaihteessa

Oma perhokalastustaipaleeni sai alkunsa syksyllä 1997 kun osallistuimme veljeni kanssa Vääksyn Kansalaisopiston perhonsidontakurssille, jota veti paikallinen nyttemmin jo edesmennyt legenda Erkki Norell. 11-vuotiaana poikana olin intoa täynnä, eivätkä viikonloppujen kahdeksantuntiset kurssipäivätkään tuntuneet missään. Hyvä kun maltoimme välillä syömässä käydä. Erkki käytti pikkuperhoissaan paljon fluoresoivan chartreusea silkkiä kierteenä. Kurssillakin värkkäsimme nymfistä, pupasta, uppoperhosta ja pintaperhosta koostuvaa Black-sarjastoa, jonka nymfimallia Erkki erityisesti kehui kovaksi ottipeliksi. Pietun Pupan fluoresoivan chartti kierre juontaa juurensa näihin aikoihin ja Erkin oppeihin.

Seuraavina kesinä aloimme harjoitella itse perhokalastusta. Hyvin saavutettavat virtavedet olivat vähissä ajokortittomille nuorille pojille, mutta onneksi lähikunnasta Hollolasta löytyi puromainen Hammonjoki. Ensimmäiset Hammonjoen visiittini osuivat syksylle 1998 ja seuraavasta kesästä eteenpäin kalastimme siellä vuosiluvilla veljeni kanssa. Lähdimme usein Vääksystä perämoottorilla varustetulla soutuveneellä koko Vesijärven yli Laitialanselän perille pikku satamaan, jossa Hammonjoen laskukohta sijaitsee. Sieltä jatkoimme matkaa kalastusalueelle taitettavalla pikkupyörällä toisen seisoessa tarakalla tavaroiden kanssa. Monesti yövyimme joella teltalla, josta välillä unohtui telttakepit kotiin. Tuolloin Hammolla ei ollut komeita laavuja, katoksia tai isoja tulipaikkoja, hyvää telttapaikkaakin sai etsiä.

Pietun Pupa sai alkunsa juuri näissä maisemissa silloin vielä kovin pusikkoisella Hammonjoella paikallisten puronieriöiden, harjusten, kirjolohien ja taimenten päänmenoksi. Ajankohta lienee ollut joko vuosi 1999 tai 2000. Vihreäsävyiset pikkuperhot toimivat Hammonjoella hyvin, mutta ensimmäisissä malleissa oli mukana myös oranssi sekä kokonaan jäniksenkarvainen versio. Vuosituhannen vaihteessa Hammonjoen kalat purivat perhon ensimmäisiä prototyyppejä sen verran innokkaasti, että vahva luotto syntyi.

Kirjoittaja telttaseikkailulla Hammonjoella kesällä 1999 perhomallin synnyn aikoihin.

Larvastelua Huopanankoskella

Kuten jo mainitsin, niin perhokalastusharrastukseni alkuvuodet kalastelin suurilta osin puromaisella Hammonjoella, jonne myös näillä kuulapääpupilla kalastaminen keskittyi. Vuosina 2000 ja 2001 teimme velipokien kanssa kesälomalla pari Keski-Suomen koskikierrosta. Tällöin kalastelin kuitenkin lähinnä tinseleillä ja pintureilla, joilla myös kalani sain. En osannut larvastaa eikä siksi kovassa koskessa luotto oikein riittänyt pikkuperhoihin. Sain kyllä kyseisellä perhomallilla kesällä 2001 Hammolta 46 cm taimenen, mutta kuulapäisten pikkuperhojen käyttöni taimenkoskilla alkoi kunnolla vasta seuraavana kesänä.

Liityin syksyllä 2001 Lahden Perhokalastajiin ja toukokuussa 2002 matkasin seuran kevätreissulle Huopanankoskelle. Ihastelin paikan päällä Hytösen Harrin larvastusta. Illalla välisuvannon kioskin puoleisella rannalla Metson Petteri opetti minulle larvastustekniikkaa, silloin vielä lyijyhauleilla avustettuna. Laitoin vielä nimeämättömän luottoperhoni vihreänä ja oranssina versiona perukkeeseen ja sain Välisuvannon rannalta nopeaan tahtiin kaksi mitallista eväleikattua taimenta. Näistä isompi noin puolimetrinen päätyi silloisten sääntöjen puitteissa ruokakalaksi. Myöhemmin reissun aikana larvastelin vanhan sillan alapuolelta vielä kaksi mitantäyttävää taimenta. Neljä mittataimenta samalla luvalla tuntui tuolloin nappionnistumiselta. Olin saanut kaikki vieläpä omalla luottoperhomallillani, kolme vihreällä ja yhden oranssilla versiolla.  

Huopanan Välisuvannosta larvasteltu taimen toukokuussa 2002

Tästä Huopanankosken reissusta eteenpäin luottoni larvastelutekniikkaan kasvoi. Siitä lähtien larvastelu ja myöhemmin nykyaikaiset nymfitekniikat ovat olleet minulle mieluisia kalastustyylejä. Varsinkin alkuvuosina tämä oma luottoperhomallini roikkui lähes aina siiman päässä koskimonttuja ronkkiessani. Loppukesästä 2002 teimme ensimmäisen Finnmarkin reissun, jossa perhomalli osoitti larvastelutekniikalla uitettuna toimivuutensa erityisesti Masijoen kanjonialueen harripooleilla.

Maailman toisella laidalla

Vuoden 2003 vietin vaihto-oppilaana Uuden-Seelannin Eteläsaaren eteläosissa Tapanuin pikkukylässä. Vuoden aikana lähistöllä virrannut Pomahaka-joki taimenineen tuli tutuksi. Alussa sopeutuminen Uuden-Seelannin kalastukseen oli hankalaa, koska se erosi niin paljon tutusta kotimaan reittikoskien kalastamisesta. Aloin kuitenkin päästä pikkuhiljaa hommasta jujulle ja ilokseni perhomallini toimi myös maailman toisella puolen.

Kalastus Uudessa-Seelannissa oli pitkälti näkyvien kalojen kalastamista pintureilla ja nymfeillä tai vaihtoehtoisesti sokkona kalastusta indikaattorin avulla. Toki koskipaikoissa myös streamerit toimivat, vaikkei paikalliset niillä juuri lainkaan kalastaneet. Sain pupamallillani Pomahakalta nipun hienoja taimenia. Joen perustaimenet olivat noin puolimetrisiä, mutta onnistuin saamaan kuulapupamallillani sekä sokkona indikaattorin avulla uitettuna että näkyville kaloille heitettynä myös useita yli 60-senttisiä kaloja. Nämä olivat tuolloin ennätystaimeniani.

Uuden-Seelannin Pomahaka-joen noin 55 cm perustaimen vuodelta 2003

Luotto syvenee – resepti Perhorasiaan

Kun tulin Uudesta-Seelannista takaisin Suomeen loppuvuodesta 2003, niin luotto uuteen perhomalliini oli noussut jo melkoisen kovaksi. Olihan se osoittanut toimivuutensa niin kotimaassa, Pohjois-Norjassa kuin Uuden-Seelannin vesilläkin. 

Helmikuussa 2004 julkaisin silloisessa kotimaan perhonsidonnan ykkösfoorumissa Perhorasiassa perhomallin resepteineen ensimmäistä kertaa. Tuon ajan digipokkareilla ei saanut vielä kummoisia perhokuvia, joten kiinnitin perhot paperille, jonka laitoin skanneriin. Tällöin perhomallista oli vielä mukana oranssi sekä täysin jäniksenkarvarunkoinen versio ja reseptin oheen kirjoitin seuraavan saatteen:

"Itselleni ehdoton luottoperho. Varsinkin tuo vihreä versio oranssilla perällä on antanut niin taimenia, harjuksia, kirjolohia, siikoja kuin puronieriöitäkin. Toimii larvastamalla tai ilman painoja indikaattorin kanssa vapaasti uitettuna."

Helmikuussa 2004 Perhorasiassa julkaistut versiot luottoperhostani. 

Jo tuolloin perhoresepti herätti jonkin verran keskustelua ja kiinnostusta. Tämä lienee perhon leviämisen ja tunnettuuden ensiaskel maamme perhokalastuspiireissä. Tuohon aikaan sosiaalista mediaa ei vielä ollut, ellei sellaiseksi lasketa legendaarista perhokalastajat.netin chattia, jossa notkuttiin välillä yömyöhään asiasta ja sen vierestä jauhaen. Tieto ja uudet tuulet levisivät verkossa lähinnä eri foorumeiden, kuten pk.netin ja Perhorasian kautta.

Suunnilleen näihin aikoihin oranssi sekä jäniksenkarvainen versio tippuivat pikkuhiljaa pois sidontaohjelmastani. Vihreä oranssiperäinen versio oli antanut parhaiten kalaa ja ansainnut luottoni perhona, jota tulisi aina löytyä rasiasta.

Perho saa nimensä

Täysi-ikäistyttyäni kuljin Vääksyssä asuessani vuosina 2004-2007 autottomana miehenä kalalla paikallisen perhokalastajan Asikaisen Pekan kyydissä. Lähin hieman isompi perhokalastukseen soveltuva joki oli Virtaan alueen Tainionvirta Sysmän kupeessa, jossa kalastimme useammat vuosiluvat. Virtaan nyttemmin jo puretun padon yläpuoliset kosket olivat enemmänkin nivamaisia virtapaikkoja. Pääasiallisena istutuskalana olivat aiempien pyyntikokoisten taimenistukkaiden sijaan tuolloin jo kirjolohet.

Istutuksen jälkeen jo tavoille oppineet kirjolohet purivat Virtaalla hyvin pikkuperhoihin. Kalastin täällä paljon kuulapääpupillani, jotka kelpasivat hyvin kirjolohille, kunhan istutuksesta oli jo kulunut hieman aikaa. Kalastustyyli oli long nymphingin kaltainen, vaikken tekniikan nimestä tuolloin vielä mitään tiennytkään. Heitto ylävirran suuntaan kellusiimalla, siiman mendailua vapaan uiton mahdollistamiseksi ja kun perhosiimassa näkyi liikettä tai pysäytys, niin tehtiin vastaisku. Joskus siiman päässä oli pirteä kirjolohi ja välillä perho otti vain kosketusta pohjaan.

Jollain Virtaan alueen kalareissulla annoin Pekallekin muutamia vihreitä oranssiperäisiä kuulapääpupiani. Hieman myöhemmin Pekka soitteli Virtaalta reissunsa jälkeen ja kertoi saaneensa useampia kirjolohia ja padon alapuoliselta pätkältä myös siikoja kyseisellä perholla, jota kutsui "Pietun Pupaksi". Siitä lähtien perho on tunnettu tuolla nimellä, vaikka se kuulosti aluksi omaan korvaani jotenkin hieman kornilta, jopa nololta. 

Asikaisen Pekka Virtaan Tainionvirran Naistenkosken niskalla kesällä 2005

Pohjoiskalotin kokemuksia

Ensimmäisen 2002 tehdyn Finnmarkin reissuni jälkeen reissasimme Ruijassa lähes vuosittain yli kymmenen vuoden ajan. Poikkeuksina vaihto-oppilasvuoteni sekä pari kesää, jolloin kävin Kuolan Niemimaalla Kharlovkan latvoilla. Pietun Pupa toimi hyvin myös pohjoiskalotilla ja ensimmäisten Finnmarkin reissujen kokemukset syvensivät luottoa perhoon. Kautokeinon vesistöstä tuli lukemattomia taimenia, siikoja, harreja kuin jokunen rautukin. 

Finnmarkin vedet ovat tunnettuja hienoista pupahätseistään, joiden kalastuksesta olenkin aikanaan tässäkin blogissa kirjoittanut. Vesiperhoset eri elämänvaiheineen ovat merkittävässä osassa kalojen ruokavaliota varsinkin Kautokeinon vesistössä. Varsinaisissa yöllisissä hätseissä kalastin viistätetyillä pintapupilla, mutta larvastuksessa, tai nykyään nymfauksessa, Pietun Pupa on oiva perhovalinta yhdessä erilaisten iskupisteettömien larvojen kanssa. 

Finnmarkissa kesällä 2009. Pietun Pupasta tuli luottoperho myös pohjoisen harri-, siika- ja taimenvesille (Kuva: Johannes Sipponen)

Muutto Jyväskylään ja uudet kotivedet

Syksyllä 2007 muutin Jyväskylään opiskelemaan, jonne lopulta myös asetuin asumaan. Näihin aikoihin sidoin jonkun verran perhoja myös myyntiin. Mieleen on jäänyt erään perhomiehen sähköposti, jolle olin sitonut satsin Pietun Pupia Pohjois-Ruotsin reissua varten. Hän oli saanut perholla peräti 62 cm harjuksen. Lieneekö edelleen suurin Pietun Pupalla saatu purjeselkä?

Muuton jälkeen kotiveteni pikkuhiljaa vaihtuivat, vaikka aluksi kävin edelleen Vääksyssä lähes joka viikonloppu, vietin aluksi kesät pääosin siellä ja kalastin esimerkiksi Virtaan Tainionvirralla sekä Teuronjoella. Jyväskylään asetuttuani edellämainitut paikat jäivät kuitenkin paitsioon Keski-Suomen koskien ja pikkujokien tieltä. Kalastin melko ahkerasti läheisellä Muuramenjoella. Muuramenjoki on siitä erikoinen ja mukava paikka, että tuoreetkin kirjolohi-istukkaat purevat todella hyvin pikkuperhoihin. Pietun Pupa toimi Muuramella kirjolohille hienosti ja antoi myös useampia nättejä taimenia, suurimmat 55 cm luokkaa.

Muuramenjoen uittosuisteen yläpuolisesta montusta kesäkuussa 2009 purrut kirjolohi

Marraskuussa 2009 avasin ensimmäistä kertaa perhon tarinaa pk.netin Ottiperhoja-topicin alla. Luultavasti tämän myötä malli levisi taas lisää maamme perhokalastuspiireissä. Viestini kuvassa esiintyvillä malleilla oli vielä tuntosarvet mukana, mutta tekstissä olin maininnut seuraavasti: "Tuntosarvet ovat lähinnä kosmetiikkaa, en nimittäin usko niillä olevan juurikaan vaikutusta perhon kalastavuuteen". Tämän jälkeen tuntosarvet lieneekin tippuneet perhosta pois sarjatuotantoa hidastamasta.

Kilpaperhokalastukseen uppoutumista ja sisältöä eri medioissa

Aloitin aktiivisen kilpaperhokalastuksen vuonna 2009 ja sen parissa kuluikin tiukasti seuraavat toistakymmentä vuotta. Aktiivinen kisaaminen muutti paljon kalastustani.  Kokeneempien kisakalastajien kokemuksia kuunnellessa kokeilin paljon uusia malleja myös nymfilitkoissa, eikä omaa vanhaa luottoperhoa tullut enää ihan yhtä ahkerasti uitettua. Kilpakalastuksen kautta perinteinen perhosiimalla larvastus jäi osaltani unholaan ja muuttui pitkän perukkeen french nymphing -tekniikoiksi noin 15 vuotta sitten.

Järvikalastus niin rannalta kuin veneestä tuli karsintarumban kautta isoksi osaksi harrastusta, pitihän sitä treenata myös vapaa-ajalla. Kisoissa käytin itse asiassa Pietun Pupaa melko maltillisesti, toki varsinkin karsinnoissa kisani olivat järvipainotteisia. Kotimaisten kilpakalastajien keskuudessa kisatilanteissa eniten käyttämä perhomallini ei lienekään Pietun Pupa, vaan eräs kesällä 2011 kehittelemäni järviperhomalli. Siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Vuonna 2015 olin lopettanut tämän blogin päivittämisen. Tuolloin kilpailin ensimmäistä kertaa Suomen perhomaajoukkueessa, jossa olin mukana 2021 kotikisoihin asti. Kesällä 2015 Hastin Masi julkaisi pk.netissä Pietun perhoja -artikkelin, jota on käsittääkseni vuosien mittaan luettu melko ahkerasti. Esittelin siinä silloisia luottoperhojani, joissa Pietun Pupa oli luonnollisesti mukana. Viimeistään tämän artikkelin jälkeen perho oli jo Suomen piireissä varsin tuttu. Se lähti jotenkin itsestään leviämään myös sosiaalisessa mediassa, vaikken sitä itse mitenkään hehkuttanut.

Maajoukkueeseen pääsy kehitti kalastustani nopealla syklillä melkoisesti. Oppia ja uusia tekniikoita tuli ovista ja ikkunoista niin kokeneemmilta maajoukkuekavereilta kuin 2015-2017 oppaanamme toimineelta italialaiselta Sandro Soldarinilta. Tuntuu jälkikäteen uskomattomalta, että käytin vielä vuoteen 2015 asti monella pienelläkin koskikohteella kolmen perhon litkoja. Kaksi perhoa on parempi ratkaisu lähes kaikissa tilanteissa, varsinkin pocket-vedessä. Samalla katosi aiemmin vaivannut pieni kammio ohuiden perukkeiden käyttämiseen, kun tajusin mitä ne todella kestävät eri tilanteissa.

Joukkueemme Italian EM-kisoissa 2015. Sandron opastuksella mitali oli todellä lähellä, vaikka mukana oli neljä ensikertalaista.

Kesällä 2020 olin vieraana suositun Unelmia Onkimassa -podcastin nymfikalastusjaksossa. Podcastia varten pyydettiin lähettämään valitsemansa ottiperho, jonka tarinaa jakson lopuksi avattiin. Valitsin omaksi perhokseni juuri Pietun Pupan, jonka tarinaa kerrattiin lyhyesti myös podcast-aalloilla. Noina vuosina kirjoittelin ahkerasti myös Vapaa-ajankalastaja -lehden Perhonurkka-artikkeleita, joista yhdessä aukeaman jutussa kirjoitin kesällä 2021 Pietun Pupasta. 

Vähemmällä huomiolle jäänyt malli yllättää taas tehollaan

Kuten jo mainitsin, niin kilpakalastuksen ja maajoukkuetouhujen myötä Pietun Pupa jäi omassa kalastuksessani hieman vähemmälle käytölle. Nymfilitkassa roikkui monesti esimerkiksi orange tageja, red rib killereitä, hare's eareja, tsekkinymfejä, pt-nymfejä, erilaisia larvoja ja myöhemmin niin kumista kuin chenillestä kiedottuja squirmy wormeja. Kokonaan paitsioon perho ei kuitenkaan missään vaiheessa jäänyt. Sain sillä myös maajoukkuevuosinani Keski-Suomen koskilta useita yli 60-senttisiä taimenia.

Kosken niskaimusta elokuussa 2017 Pietun Pupaan puraissut tuhti 64 cm taimen

Parin ekan maajoukkuevuoden jälkeen uusien perhomallien pauloissa olleena muistan heinäkuulta 2017 Hartolan reissun, jolla olivat mukana Myllymäen Jussipekka ja Koistisen Maija. Nymfilitkan päässä piteli melko hiljaista, kunnes laitoin yläperhoksi #14 Pietun Pupan. Tämän jälkeen muuttui ääni kellossa ja pussitin taimenia tasaiseen tahtiin. Istareitahan nuo Tainionvirran kalat ovat, mutta kalastuspaineen myötä nekin osaavat olla ajoittain hankalia pyydettäviä. Tällöin ikään kuin tajusin uudelleen, että onhan tämä ajoittain pirun hyvä perho.

Kyseisen Tainionvirran reissun jälkeen aloin taas käyttää perhoa enemmän myös Keski-Suomen koskilla. Välistä sillä tuli todella hyvin kalaa, vaikka joka reissulla päivän ottiperho pitääkin hakea erikseen. Viimeisimmistä koskireissuista mieleen on jäänyt loppukesän 2023 Kuusaankosken lupa, jonka aamupäivänä kalastus muuttui tosi hankalaksi. Tällöinkin homma lähti kulkemaan, kun laitoin yläperhoksi kuparikuulaisen Pietun Pupan. Istaritaimenia paukkui vähän joka peilistä ja ne olivat poikkeuksetta kiinni juuri yläperhossa. Homman kruunasi luvan lopuksi Pietun Pupaan puraissut yli 60-senttinen rasvaevällinen taimen, joka ei ole Kuusaalle ihan jokapäiväinen saalis.

Tämä onkin yksi viimeisimmistä koskireissuistani perhovälinein. Seuraavana keväänä alkaneet krooniset terveyshaasteet ovat pitäneet poissa juoksupoluilta ja perhovavan varresta. Silti toivo elää, että vielä pääsen koskille rakkaan harrastuksen pariin.

Kuusaankosken komea rasvaevällinen kesältä 2023

Omat käyttömieltymykseni

Onko Pietun Pupa sitten larva- vai pupajäljitelmä? Varmasti se menee kaloille molemmista. Olen sitonut perhoa vuosien varrella niin kupari- kuin kultakuulalla, kuitenkin kuparikuulaiseen malliin on itselläni kovin luotto. Netissä perhoa näkyy joskus myynnissä myös mustakuulaisina versiona, joita olen myös joskus tehnyt. Useimmiten käyttämäni koko on #14 ja käytän lähes poikkeuksetta perhoa litkassa yläperhona. Tavallaan se voi mennä silloin kuoriutuman nousevasta pupasta.

Pietun Pupa on minulle koskivesillä erityisesti taimen- ja kirjolohiperho. Toki se toimii myös hyvin harrille ja moni on kehunut mallia erinomaiseksi harriperhoksi. Erilaiset nymfimallit menevät kuitenkin harriperhoina omassa luokituksessani larvojen ja tämän kuulapupan ohi. 

Kuten jo aiemmin mainitsin, niin päivän ottiperho tulee hakea joka tilanteessa erikseen. Tämäkään ei ole mikään joka tilanteessa toimiva ihmemalli. Välillä esimerkiksi täysin luonnollisen värinen larva ilman mitään lisä-ärsykkeitä maistuu kaloille paremmin. Pietun pupan "se" tekijä on mielestäni iskupisteen lisäksi fluoresoivan chartti kierre, joka erottuu hyvin myös UV-valossa. Joskus se on kaloille ylivoimainen ärsyke, jolloin perho toimii todella hyvin.

Perho on toiminut niin kirkkaissa kuin humuspitoisemmissa vesissä, vaikka joskus ajattelinkin perhon lisä-ärsykkeiden olevan enemmän humuksen värjäämien vesien juttuja. Käytäntö on kuitenkin osoittanut mallin toimivan hienosti myös kirkkaissa vesissä.

Fluoresoivan chartreuse kierre on mallin erottavia tekijöitä

Perhojen nimeämisestä

Mielestäni mallini on tarpeeksi uniikki, jotta se ansaitsee tulla nimetyksi muuksikin kuin vain vihreäksi kuulapupaksi. Hieman kartan nykytrendiä, jossa johonkin tunnettuun perhomalliin tehdään korkeintaan minimaalinen muutos, nimetään se uusiksi lätkäisemällä oma etu- tai sukunimi eteen ja rummutetaan itse sosiaalisessa mediassa mallia jatkuvin postauksin ja vuolain kehuin. Kyllä näinkin perhon menekkiä ja hintaa saa nostettua ainakin myyntisatseja sidottaessa, mutta onko se tarkoituksenmukaista? Kyllä nimetyissä perhoissa pitää olla jotain uniikkia, ettei vain keksitä ja nimetä pyörää jatkuvasti uudelleen.

Pietun Pupa on siis pysynyt käyttöboksissani koko tämän vuosituhannen ajan. Samalla se on pikkuhiljaa levinnyt hieman vaivihkaa tunnetuksi ottiperhoksi, aluksi puskaradion ja sittemmin nettifoorumeiden, artikkelien, sosiaalisen median ja podcastinkin kautta. Tätä artikkelia varten perhoa googletellessani hieman jopa yllätyin, miten laajalle se on levinnyt. Ilmeisesti monilla muillakin kalastajilla on perhosta positiviisia käyttökokemuksia.

Ei Pietun Pupa välttämättä aution saaren perhoni olisi, mutta jos pitäisi valita vain 10 perhomallia joita saisin käyttää, niin kyllä se tähän joukkoon edelleen kuuluisi.

Pietun Pupa on taivuttanut vapoja kaarelle jo neljännesvuosisadan ajan (Kuva: Marika Nurmela)