lauantai 23. heinäkuuta 2011

Eräs maanantaiaamu tundralla

Kuolan reissun kolmannen kalastuspäivän aamu koitti ja kömmin yhdeksän aikoihin pois makuupussistani aamupalalle. Kun olin saanut tuhdin puuroaterian syötyä niin aloin suunnitella, että minne suuntaisin ensiksi kalalle. Joona ja Janne olivat menneet alemman kosken niskalle, joten päätin kahlata joen toiselle puolelle ja kävellä yläniskalle, jossa joki sai alkunsa järvestä. Näin Harrin heittelevän niskan alapuolen loppuliu'ussa vastarannalla, joten jätin sen väliin ja suuntasin suoraan niskalle.

Yritin lähestyä niskaa varovasti, mutta siltikin säikytin rannasta heti ensialkuun ison kalan, joka jätti vain vanat vedenpintaan. Kirosin itsekseni, että säikytinköhän niskan ainoan kunnon kalan jo ennen ensimmäistäkään heittoa. Lähdin kuitenkin haravoimaan niskaa pintureillani järjestelmällisesti pikkuhiljaa heittopituuksia kasvattaen.

Heitin jonkin verran niskan keskikiven yläpuolelle, josta Caddis haettiin pian pinnan alle nätillä ja melko hennolla imaisutuikilla. Nostin vavan ylös ja heti oli selvää, että nyt vastapelurilla on kokoa ja paljon. Kala ryntäsi heti otista lujaa järvelle päin, eikä syöksy meinannut loppua millään. Vitosen vapa oli luokillaan ja katselin pohjasiimojen katoavan kelalta kovaa vauhtia samalla juostessani itse järven puolelle.

Vastarannalla Harri oli huomannut touhuni ja huuteli, että onko kala iso. Vastaukseni meni jotakuinkin näin: "Aika s******n iso, pohjat loppuu kohta!". Kelallani oli pohjasiimoja todellakin enää vain muutama metri jäljellä. Jälkeenpäin voisi tietysti runoilla, että kuinka mukava tunne se oli kun kala vei siimaa heti otista reilusti päälle 50 metriä. Todellisuudessa tunne oli lähinnä karmiva, kun tiesin #12 ohutlankaisen väkäsettömän koukun suoristuvan helposti jos antaisin liikaa painetta, olin jo edellisenä päivänä vääntänyt sen kerran takaisin muotoon väsytyksen jälkeen. Onnekseni kala kuitenkin pysähtyi juuri ennen kuin pohjasiimat loppuivat ja sain pikkuhiljaa hinattua sitä lähemmäksi.

Harrikin oli kahlannut joen yli paikalle väsytystä seuraamaan, kala pyöri vielä melko pitkään pohjasiimoilla ja kahlasin itse edemmäs järven puolelle, ettei kala saisi vaan päähänsä rynnätä takaisin niskalle ja sitä kautta koskeen. Seisoin järvellä syvän reunalla ja sain lopulta kalan lähelleni. Näin kalan koon ja nyt seurasi ehkä väsytyksen piinallisin vaihe: Kala pyöri syvällä noin viiden metrin etäisyydellä itsestäni, mutten saanut sitä millään ilveellä nousemaan pintaan. En tietysti hennon koukun takia uskaltanut antaa älyttömästi painettakaan, hoin itselleni koko ajan, että pysy rauhallisena, kyllä se haavimistilaisuus sieltä vielä tulee.

Harri oli vieressä haavin kanssa valmiina, mutta ilmoitin, että haluan ottaa kalan itse haaviin, meni syteen tai saveen. Onnekseni olin ottanut reissuun mukaan pienen nuotan kokoisen kisahaavini, joten haavin koon puolesta ei tarvinnut jännätä. Viimein taimen tuli pintaan kyljellään, kävelin äkkiä sen viereen, laitoin haavin alle ja nostin nuotan ilmaan. Niin äänekästä onnenkarjaisua en ole monesti päästänyt ilmoille, kuin tuolloin syvästä vedestä noustessani ja haavia pääni yläpuolella kannatellessani.

Katselin suu auki haavissa makaavaa mahtavaa pintaperhotaimenta joka oli kauttaaltaan uskomattoman paksussa kunnossa. Kaivoin chest bagistani digivaa'an, joka näytti lukemia 5,11kg. Märän haavin painoksi puntari näytti 590g, joten tuomitsin taimenen painoksi 4,5kg. Tämän jälkeen mittasimme taimenen, todella lihavalla kalalla oli mittaa "vain" 68cm. Seuraavaksi otimme kalasta pakolliset pönökuvat, jonka jälkeen vapautin taimenen ja katselin kun tähänastisen elämäni hienoin kala lipui tomerin potkuin järvelle.

Perho oli ollut hyvin kiinni kalan kitalaessa, mutta #12 pinturikoukku oli silti hieman suoristunut, vaikka olin koko väsytyksen ajan varonut sitä. Kalan menettäminen ei siis ollut kaukana. Napsaisin caddiksen irti perukkeesta ja laitoin perhon hattuuni kiinni. Kyseisellä perholla oli tullut vuorokauden aikana neljä taimenta yhteispainoltaan 12kg, joten caddis oli todellakin oman osansa hoitanut.

Kävelin kalan jälkeen suoraan leiriin, jossa avasin punkkupullon ja taisi sen lisäksi jokunen olutkin vielä mennä. Kalaan menin seuraavan kerran vasta illalla, jolloin sain heti kärkeen caddiksella reilun parin kilon kalan ja hieman myöhemmin ukkoskuuron alkaessa pinkillä murkulla vielä hienon head and tail-tuikkeja tehneen 67cm / 3,7kg taimenen. Olin siis saanut elämäni kaksi suurinta perhotaimenta saman päivän aikana pintaperholla. Sanomattakin on selvää, että illalla nukkumaan mentäessä fiilis oli melkoisen hyvä, kun pyörittelin mielessäni menneen päivän tapahtumia.

Jutun kala- ja väsytyskuvat: Harri Pekonen

2 kommenttia:

Janne Erämies kirjoitti...

No onhan se jölli,ensi vuonna yritetään päästä vitosen yli :)

Petteri kirjoitti...

Ristus notta komiaa!