Perhokalastuksen varjopuolia

Talvella perhokalastuksen vieroitusoireista kärsivät tuppaavat usein muistelemaan nostalgisesti pelkästään parhaimpia lajin parissa vietettyjä hetkiä. Yleensä edellisen kesän reissukokemuksia yliromantisoidaan. Samalla sitten voivotellaan, kun lumen ja jään keskeltä on liian pitkä matka kesäisille onnen ja autuuden virroille. Jostain syystä muistoja kerratessa mieleen eivät tule ne kaikki lajiin liittyvät v*tutuksen hetket, jotka nostavat käyrän otsaan. Kuten kaikki tietävät, perhokalastus ei ole aina ruusuilla tanssimista. Seuraava postaus keskittyy niihin hetkiin, joita perhokalastaja ei normaalisti tähän aikaan talvesta muistele.

Eräällä tutullani on usein tapana manata asia jos toinenkin maanrakoon. Kyseinen herrasmies uhosi kirjoittavansa vielä jonain päivänä  kirjan otsikolla "Elämän pienet v*ttumaiset asiat". Tästä juolahti mieleeni idea tekstille, joka eroaa melkoisesti blogin normaalista aihepiiristä ja on myös tekstiltään karkeampi. Joissain kohdissa on kuitenkin rivien välistä luettavissa jopa pienoista ironian pilkettä..

Synkkä mieli ja sentteri pystyssä
Vaikka yläpuolisessa kuvassa ilma on kaunis ja aurinko möllöttää Uuden-Seelannin taivaalta, niin kuvanottohetken mielialaa kuvaa silti parhaiten yönsynkkä vitutus. Maailmanympärimatkan Uuden-Seelannin piipahduksen Eteläsaaren osuus oli alkanut vaihtelevasti. Ensin pari päivää tyhjänpyyntiä ja juuri kun kalastus parani, niin joet nousivat tulvakorkeuteen ja vesi muuttui savisameaksi tehden kalastuksen mahdottomaksi.

Kun vedet olivat sitten edes hieman laskeneet, sain koukutettua mahdollisen rekorditaimenen. Lopulta pilkkukylki melskasi jo lähellä haavia ja tinseli näytti olevan syvällä kalan suussa. Juuri ennen haaviamista perhon koukku (Knapek S) napsahti kuitenkin poikki ja v-käyrä nousi jyrkästi ylös. Kalastus jatkui väkinäisenä, mutta sitten jäätävä kylki välähti jälleen perhon alla ja kookas taimen oli taas siiman päässä. Tätä iloa ei kovin kauaa kestänyt, kun peruke napsahti poikki. Istuin rantakivikossa hiljaa pitkän aikaa, kaivoin taskustani kameran ja otin itsestäni yläpuolisen kuvan. Kyseinen otos kiteyttää tuon hetken fiilikset paremmin kuin ne kuuluisat tuhat sanaa.

Maukasta tarinaa on kuitenkin lopuksi pakko hieman pilata, sillä kuvan oton jälkeen marssin pummaamaan pätkän paksua lohiperuketta, jonka jatkoksi sidoin jälleen kiiltelevän kansallisperhomme. Sain narautettua lohdutuskalaksi 68cm taimenen. Fiilikset muuttuivat yhtä nopeasti kuin tässä klassikkopätkässä.

Tämä tarina toimikoon kuitenkin alustuksena. Seuraavaksi tuhti paketti rehellistä perhokalastusaiheista avautumista, olkaa hyvä!

Lepakot

Harvat elukat ovat itselleni yhtä vastenmielisiä kuin lepakot. Tarkennettakoot, että tässä tapauksessa tarkoitan niitä siivekkäitä lentäviä otuksia. Pari lähellä kiitävää lepakkoa vielä menettelee. Monesti kesäöinä joen yllä sinkoilee kuitenkin reippaasti toistakymmentä nahkarottaa, jotka kopisevat jatkuvasti heittosiimaan ja perhovapaan. Tällöin meikäläinen vaihtaa varmasti paikkaa. Useamman kerran lepakko on myös napannut pinturia heittäessä perhon lennosta suuhunsa. Ei ole muuten kertaakaan käynyt mielessä irroittaa perhoa lepakon suusta, vaan peruke on napsaistu joka kerta poikki mahdollisimman läheltä tyveä. Puistattavimman lepakkoaiheisen perhokalastushetkeni koin kuitenkin viime kesänä.

Olimme kaverin kanssa yökalassa eräällä koskella, jonka niskalla pintoi kookas taimen. Niskalla liihotteli myös muutama lepakko, mutta ison pinturikalan jahtaaminen sai unohtamaan nuo vastenmieliset elukat lähes täysin. Kerran sain taimenen jo nousemaan pinturiin, mutta kämmäsin tartuttamisen pahemman kerran. Ei se mitään, uutta yritystä kehiin! Heitin keskittyneenä kalalle uutta heittoa, kun yhtäkkiä yksi niskan nahkarotista lensi lujaa suoraan päin näköä, siis törmäsi naamaani. Huusin ja karjuin jotain epämääräistä, kylmät väreet menivät pitkin luita ja ytimiä. Lähellä ollut kaverini luuli mekastamiseni johtuvan siitä, että olin saanut pintoneen taimenen tarttumaan. No, kyseinen taimen sai jäädä puolestani kaikessa rauhassa pintomaan. En jostain kumman syystä heittänyt enää sinä yönä niskalla heittoakaan.

Pohjoisen telttareissujen toinen puoli

Lapin reissujen talvinen yliromantisoiminen on asia, mitä teen itsekin jatkuvasti. Todellisuudessa nuo telttareissut ovat yleensä myös kaikkea muuta, kuin pelkkää ihanuutta ja luonnonrauhaa.

Tuuli kääntyy pohjoiseen ja sade jatkuu viikon putkeen. Ihanteelliset olosuhteet telttareissaajalle kun keli on perseestä, koko ajan on helvetin kylmä, jokivedet nousevat tulvaan, joka ikinen mukana oleva varuste on litimärkänä ja sekä tavarat että ukko löyhkäävät kuolemalle. Ukko voi tietysti käydä joessa pesemässä itsensä, mutta jostain syystä alle 10-asteiseen jokiveteen pesulle meneminen vesisateessa ei hirveästi houkuttele. Nukkumaan mennessä sitä toivoo, että aamulla herätessä synkkä pilvipeite rakoilisi edes hieman. Yöllä kuitenkin kuulee katkonaisen unen läpi vesisateen yhä vihmovan teltan kattoa ja aamulla oviaukosta ulos katsoessa taivas on edelleen kauttaaltaan yhtä synkkä. Ajatukset ovat mitä iloisimmat ja reippaimmat heti päivän alussa!

Ainoa mikä edellämainituissa olosuhteissa lohduttaa on se, että kylmällä itikatkaan eivät juuri liiku. Lämpiminä ja tuulettomina päivinä itikka-armeijat ovat usein niin massiivisia, etteivät niiden torjunnassa auta offit eikä koffit. Inisevät hyttysmassat vielä jotenkin sietää, mutta joka raosta sisään tunkevat peukalonpään kokoisia paukamia purevat mäkärät repivät hermot riekaleiksi. Alla kuva tilanteesta, jossa kahluuhousujen sisään ryömineet mäkärät olivat puremillaan saaneet aikaan pienimuotoista turpoamisefektiä sääressä. Sukan raja kohtuullisen helposti erotettavissa. Ei tuntunut kivalta.



Nollareissut

"Ei sen väliä saanko tai olen saamatta". Ja paskat, on sillä väliä, kalastuksessakin. Olen sitä mieltä, että useimmat henkilöt jotka nollareissun jälkeen väittävät, ettei heitä haittaa lainkaan vaikkeivät kalaa saaneetkaan puhuvat täyttä paskaa. Kalaan menemisen tarkoituksena on saada eväkkäitä siiman päähän ja haaviin. Toki luonnorauha, hyvät kalakaverit jne. näyttelevät myös merkittävää osaa harrastuksessa. Jos kalakaveri kuitenkin nöyryyttää reissulla vaikkapa 10-0 ja itse heittää ties monennen tyhjän reissun putkeen, niin eiköhän kaikilla pyöri kotiintulomatkalla päällimmäisenä mielessä hieman synkemmät ajatukset siitä, miksei saanut kalaa kuin mahtava ja mukava luonnon helmassa vietetty aika. Kaikki eivät vain sitä myönnä.

Kun lähden ongelle, niin haluan saada kalaa ja nollareissut ottavat päähän. Poikkeuksena ehkä sellaiset keikat, joilta ei lähtökohtaisesti edes odota saavansa kalaa (esimerkki: taimenen etsiminen perholla Päijänteen rannoilta). Toisaalta en juuri jaksa tällaisille reissuille lähteä, koska tykkään saada kaloja. Nollareissun jälkeen sitä pohtii päässään, että mitä teki väärin kun kaloja ei tullut. Itselläni tulee vielä usein tietynlainen tarve päästä paikkaamaan nollareissu mahdollisiman nopeasti uudella "revanssireissulla", mikä on kieltämättä aika turhauttava tunne.

Onnistuneella kalareissulla ei välttämättä tarvitse saada kymmeniä kaloja. Väitän kuitenkin, että joka ikiselle perhokalastajalle jää parempi fiilis reissusta, jossa vaikean ja hiljaisen päivän päätteeksi haaviin solahtaa hieno kala, kuin jos samainen keikka olisi saaliin puolesta tyhjä. Vielä parempi fiilis jää, jos kala tulee jonkun oivalluksen tuloksena, eikä tunnu pelkältä tuuripalkinnolta. Onnistumiset ovat perhokalastuksen suola.

Kalastajan hajamielisyys, laiskuus ja tyhmyys

Täysin omasta hajamielisyydestä tai laiskuudesta kumpuavia v-käyrän nostattajia on useita. Kovissa täpinöissä kalalle ajaessa tekee aina mieli onnitella itseään, kun huomaa perille saapuessaan kelojen, vapojen tai perhojen unohtuneen kotiin. Sama homma pätee toisinkin päin, kun kotiin lähtiessä unohtaa rasiat ja kelat joko auton katolle tai parkkipaikalle. Molemmat skenaariot on koettu useampaan kertaan ja silti sama meininki jatkuu. Yleensä homman huomaa vasta kotiin tullessa, kun varusteita tonkiessa tulee fiilis "ei hitto, jotain puuttuu..".

Kotiintulo ja varusteiden kuivattaminen/laittaminen paikalleen on oma tarinansa. Raskaan kalastuspäivän jälkeen operaatio vituttaa väsynyttä kalastajaa jo itsessään. Välillä  muutaman päivän päästä jostain nurkasta löytyy kuitenkin vielä muovipussi, jossa on kosteita mädälle haisevia sukkia ja alusvaatteita liiskautuneen banaanin kera.

Banaaneista tuli mieleen kalareissujen eväspuoli. Ostan yleensä eväät ja juomat autoon, enkä viitsi laittaa niitä aina chest bagiin, koska "jossain vaiheessa sitä tulee kuitenkin piipahdettua evästauolla". Varsinkin kuumana kesäpäivänä kuitenkin yht'äkkiä tajuaa orastavan nestehukasta johtuvan päänsäryn, jota on siinä vaiheessa enää liian myöhäistä paikata juomalla. Loppujen lopuksi eväät sitten syödään ja juomapullo juodaan vasta lähtöä tehdessä, tai sitten koko eväskassi raahataan takaisin kotiin asti koskemattomana.

Omasta hajamielisyydestä aiheutuvia harmeja riittää lueteltavaksi myös kalastustilanteisiin. Huonon solmun tai rispaantuneen perukkeen uusiminen jää usein oman laiskuuden takia tekemättä ja se kostautuu. Mieleen palaa esimerkkinä vuoden 2011 SM-finaalin järvipäivän avausjakson valmistelut Iso-Valkeisella. Sidoin huonojen yöunien jälkeen monotyveen fluorosta jatkoperukkeen, en jaksanut tehdä koko peruketta uusiksi samasta materiaalista. Liitossolmu näytti jo valmiiksi huonolta, "mutta kyllä se varmaan kestää", tuumasin. No, ei kestänyt. Todella vähäkalaisen jakson ainoa tapahtuma oli, kun kirjolohi otti suoraan vastapalloon kiinni ja kyseinen liitossolmu petti. Taas teki mieli onnitella itseään.

Suoranainen klassikko on myös tilanne, kun takaheittotilan loppuessa venyttää vielä sen yhden valeheiton ja pian perhot ovat kuusenlatvassa kiinni. Usein kala myös ottaa perhoon juuri silloin, kun kalamies huolimattomuuttaan sählää jotain aivan muuta, eikä saa näin tärppiä naulattua. Kisoissa varsinkin ylentää mieltä hiljaisen jakson aikana.

Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Tämä pätee myös kalamiehiin, jotka haluavat epätoivoisesti päästä ongelle vaikka olosuhteet olisivat sitä vastaan. Menneenä syystalvena osui kaksi kertaa eteen tilanne, jossa soiteltiin kaverin kanssa kalalle lähdöstä. Tilanne meni molemmilla kerroilla suunnilleen näin:

-"Lähdetäänkö kalaan paikkaan X?"
-"Mennään vaan, mutta onkohan se jäässä? Sellasta juttua ainakin kuulin.."
-"No ei se nyt voi olla jäässä!"
-"Ei niin, lähetään heti huomenaamulla kun päivä valostuu!"

Edellämainituissa tilanteissa toisessa oli kyse joki- ja toisessa järvikeikasta. Sanomattakin on selvää, että molemmat todellakin olivat jäässä ja kalastus käytännössä mahdotonta. Järvikeikan älyttömyyskerrointa toki lisää vielä se, että vaikka näimme järven olevan jäässä, niin ostimme luvat ja rupesimme kahlaamalla kepillä hakaten rikkomaan jääkerrosta heittorakojen tekemiseksi.

Kannan yleensä joella kahta tai kolmea eri settiä mukana, jotta tekniikkaa vaihtaessa voi ottaa kätevästi vain toisen setin käyttöön, eikä joudu vaihtamaan siimoja, rakentelemaan uusia perukkeita ja solmimaan uusia perhoja. Kätevää, eikö? Paitsi silloin, kun jättää pari muuta settiä rannalle ja intoutuu kulkemaan rantoja eestaas vaikkapa nymfisetin kanssa. Jossain vaiheessa mieleen juolahtaa, että mihin helvettiin ne muut vavat tuli oikein jätettyä? Siinä sitä taas ravataan rantoja pitkin pienen paniikin säestämä toisia settejä etsien.


Kisajutut

Reilu pari vuotta sitten joukkuekisoissa illalla sekalaisen kilpailijasakin kanssa kisajuttuja kertoessa eräs kilpailija totesi: "Kun porukka kertoo kisajuttuja, niin ne on aina niissä pärjänneet ihan helvetin hyvin, kumma juttu kun tarinoiden perusteella kellään ei ikinä mene kisat huonosti". Omalta kohdaltani toinen kilpailuvuoteni (2010) on hyvä esimerkki täysin reisille menneestä kisakaudesta.

Kauden aikana olin jo käynyt huonolla menestyksellä muutaman karsintakisan, kunnes oli Vekaranjärven kisaviikonlopun ja viimeisen mahdollisuuden aika. Ensimmäisenä päivänä oli Jyräänjoen kisa, josta luulin jo saavani hyvän sijoituksen, kun loppujaksoilla sain pitkään härnätyn näyttäytyneen taimenen viimein ottamaan perhoon jakson vikalla minuutilla. Ihmettelin taimenen voimaa kun se lähti koskea alas, samalla valvoja vihelsi pilliin kalastusajan päättymisen merkiksi. Löysät perhosiimat jäivät jumiin kivien väliin alas rymyttäessä, kalan tempoessa siiman toisessa päässä revin naruja irti kivistä, jolloin perhosiima katkesi keskeltä. Kala oli kuitenkin vielä kiinni ja sain sen vedettyä lähelleni ja samalla kaivoin haavia esiin. Kalaa haavitessa huomasin taimenen olevan kiinni tinselissä rasvaevästään. Hetken jo luulin kisakauden kulkuni kääntyneen, mutta siinä seisoin jakson lopussa rannalla perhosiiman poikki, hylkyyn menevä komea taimen haavissa, jakson blänkänneenä ja mitäänsanomattoman sijoituksen kisasta saaneena.

Seuraavana päivänä oli kuitenkin parempaa tiedossa Ahvenlammen kisassa. Ensimmäisellä jaksolla venekaverikseni tuli Petteri "Ukkometso" Metso. Säätäminen alkoi jo jakson alussa, kun Ukkometso potkaisi veneen tapin vahingossa paskaksi ja vettä alkoi suihkuta veneen sisälle. Äkkiä rantaan ja uutta tappia hakemaan. Jakso jatkui useilla kalatapahtumilla, jotka kaikki sössimme. Sitten jakson puolivälin jälkeen onnistuimme Peten kanssa melkein kaatamaan veneen horjahtaessamme, paatti pysyi juuri ja juuri pystyssä, mutta täyttyi puolilleen vettä. Äyskäriä ei tietenkään ollut, muuten tarpeettomana ollut mittakaukalo sai toimittaa sen virkaa.

Homman kruunasi, kun jakson lopussa kavoin taskusta puhelimen esille, jotta näkisin jäljellä olevan ajan. No, huomasin jaksoa olevan minuutin jäljellä ja samassa puhelin kädessä ollessani perhosiima kiristyi kalan ottaessa perhon. Voitte varmaan arvata, sainko kalan tartutettua puhelimen kanssa sählätessäni. Lopputuloksena varmasti ainoana veneenä molemmille kalastajille blänkit ja kisa sitä myöten käytännössä ohi heti alussa. Jakson toiminta olisi varmasti ottanut päähän, jos koko touhu ei olisi jo valmiiksi naurattanut niin paljon. Jakson päätteeksi Ukkometso totesi: "Perhokalastus on perseestä" ja kajautti tavaramerkkinään olevan paskaisen naurun ilmoille.

Ukkometson ilmeestä näkee, ettei kaikki ole mennyt aivan putkeen..

Kun vielä viikon päästä käyty Hammonjoen karsintakisa meni täysin reisille, niin päässä alkoi todella pyöriä ajatus koko kilpailemisen lopettamisesta. Onneksi karman lakikaan ei sentään kestä loputtomiin..

Yhtenä v-mäisenä kisailuun liittyvänä asiana ovat myös välittömästi jakson loppuvihellyksen jälkeen ottaneet kalat. Sekin on koettu, kun kärkisijoituksista taistellessa tärkeällä vikalla jaksolla ei tule vetoakaan ja sitten kaksi sekuntia vihellyksen jälkeen kala hyökkää kiinni perhoihin ikään kuin vittuillakseen.


Karkuutukset

Karkuutetuista kaloista riittää varmasti tarinaa vähintään yhtä paljon kuin ylös asti tulleista. Sinällään karkuutuksista mielen vetävät synkeäksi vain sellaiset tapaukset, jotka tiputtaa omaa hölmöilyään tai hyvä kala on muuten vain jo melkein haavissa ennen eron hetkeä.

Venekisoissa klassinen esimerkki ärsyttävästä karkuutuksesta on, kun vetää päätyperhossa kiinni olevaa kalaa haaviin, jolloin kala sukeltaa vielä yhteen viimeiseen syöksyyn. Lopputulos= yläperho havakseen kiinni, siimat poikki ja uuden perukkeen tekeminen edessä.

Toinen v-käyrää nostava tilanne on, kun kala irtoaa aivan haavin välittömässä läheisyydessä ja haavilla pystyy vielä huitaisemaan perään, mutta todellisuudessa antaa vain pyrstöllään hyvästejä vilkuttavalle kalalle lisää vauhtia. Juuri näin kävi jokunen vuosi sitten Muuramenjoella kyseiseen paikkaan erittäin kookkaan taimenen kanssa, kuin myös Kärnänkoskella viime keväänä.

Tällaiset muuten vaan niin lähellä olleet tai pelkkää omaa hölmöyttään aiheutetut tiputukset kummittelevat mielessä pitkään. Väsytystilanteessa sähläämisen lisäksi huonot solmut, liian kevytrakenteiset kalan kanssa suoristuvat koukut tai tilanteeseen nähden liian ohuella perukkeella onkiminen ja siitä seuraavat katkotukset menevät tähän kategoriaan.  Muuten kaloja tulee ja menee, karkuutuksia tulee joka tapauksessa väistämättä. Jos niitä vaan sattuu osumaan putkeen isompi määrä, niin mietteet kalan ottaessa saattavat olla tyyliin "v*ttu milloinkohan tääkin karkaa.."

Muita mieltä ylentäviä tilanteita

Perhonsidonta on monelle pakkopullaa jo valmiiksi. Henkilökohtaisesti vihaan peurankarvasidosten vääntämistä kaikkine siitä aiheutuvine sotkuineen. Esimerkiksi Caddiksia en varmasti sitoisi, jos kyseessä ei olisi niin loistava pintaperho. Hermotauko on usein paikallaan, kun Caddiksen runkoa ohueksi leikatessaan onnistuu samalla napsaisemaan rungon kohdalta sidontalangan poikki ja koko sidos levähtää käsiin. Monimutkaisia streamereitäkään en ole enää aikoihin tehnyt. Joskus väänsin muutamia kappaleita samanlaisia hienoja simppumalleja suurella vaivalla. Ensimmäisellä kalareissulla kaikki olivatkin sitten ensimmäisen puolen tunnin aikana joko pohjassa tai muuten vain koukun kärki käyttökelvottomiksi vääntyneinä.

Järvikalastuksessa upposiimat menevät välillä veneen pohjalla sellaiselle myttyrälle, ettei niitä saa mörkökään selvitettyä. Hätäiset selvitysyritykset veneessä usein vain pahentavat tilannetta. Myöskin uutta heittosiimaa puolatessa saa ajoittain samanlaisen härdellin aikaan ja loppujen lopuksi siiman selvittelyssä kuluu tunti aikaa, ennen kuin sen saa kelattua puolalle.

Sumarikalastuksen autuus lienee monelle tuttu tilanne. Itse en ole osunut ties kuinka moneen vuoteen hyvälle kuoriutumiselle. Reissua ennen on aina hirveät täpinät jotka paska keli, kuoriutumisten puute ja kova tuuli latistavat. Ja larvoilla varustettu koholitka lentää taas..

Listaa rakkaan lajimme pienistä v*ttumaisista hetkistä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta eiköhän tässä ole tullut jo ihan kylliksi aiheesta avauduttua. Mikäli huonoja ja hermoja raastavia hetkiä ei olisi, eivät onnistumisetkaan tuntuisi enää yhtä hyvältä.

Loppuun voisi lainata vielä erään kilpailijan lausahdusta viime syksyn Risulammen kisoista useiden karkuutusten, katkotusten ja kolmen tyhjän jakson jälkeen: "Mustan Marskin sanoin: 'Life is like a mountain, sometimes there's downhill and sometimes there's.. uphill!'". Lainauksen "life"-sanan voinee tässä yhteydessä korvata sanoilla "fly fishing". Useille meistähän ne tarkoittavat muutenkin jo suunnilleen samoja asioita.

Kommentit

Lauri Hauhia sanoi…
Mahtavuutta! Jokainen perhomies varmasti tunnistaa itsensä tuosta tekstistä. Viime viikonlopun reissun jälkeen lupasin itselleni, että ennen kuin lämmöt nousevat hieman ja aurinko tulee näyttäytymään kunnolla, ei veden äärelle ole asiaa. Oli nimittäin taas perus talvinen, kylmä, tuulinen ja mikään ei onnistu KYR** otsassa reissu.
Pietu sanoi…
Tattista! Heh, talvisista pakkoreissuista jolloin vaparenkaiden lisäksi koko ukko on jatkuvasti umpijäässä piti myös kirjoittaa, mutta jätin noihin pariin jääesimerkkiin. Rajansa avautumisellakin :)
katchu sanoi…
Hieno kirjoitus! Tälläisiä lukee mielellään ja toivoo että niitä olisi lisää interwebin ihmemaassa. Vaikka olen vielä aloitteleva pervomies niin tunnistin muutamia kohtia.

Itseäni ei nollareissut haittaa juuri ollankaan. Ellei kyseessä ole kuhan vetouistelu. Oikeastaan omalla kohdallani nollareissu on normi taso ja jos saa kalan on se keskivertoa parempi reissu :)

Tosin olenkin vain osa-aikainen perhomies. Kalastusta olen harrastanut koko elämäni ahkerasti kuitenkin.

Koskikalastus tuntuu vain itselleni hieman hankalalta lajilta. Joitakin blogeja lukiessa osan perhokalastus tuntuu enemmän suorittamiselta joita mitataan kalojen määrällä ja koolla.

Itselleni kaloja tärkeämpää on oikeasti luonnon ja oma rauha. Samalla saa ajatukset pois stressaavasta työympäristöstä. Samasta syystä myös citykosket ovat jääneet kokonaan pois.

Ärsytysten joukkoon kuuluu itselläni ärsyttävät ohikulkijat. Varsinkin citykoskilla palaa itseltäni hihat kun kolmas lenkkeilijä peräkkäin kysyy tuleeko mitään. Tai sitten ihmiset jotka luulee olevansa nokkelia kun ulkoilutat perhosiimaa parkkipaikalla...

Suosittuja blogijuttuja